1. päivä Riossa (3.2.2012)

Saavuimme turvallisesti perille eilen hieman ennen puoltayötä. Ja no siitä turvallisuudesta, taksikuski ajoi niin lujaa, että Miia pelkäsi enemmän kuin lentokoneessa. Laskeuduttuamme piilotimme rahallisen omaisuutemme lentokentän vessassa vartaloomme; kenkiin, lentosukkiin, tisseihin tms, ettei mahdollinen ryöstäjä saisi koko saalista matkatavaramme pöllittyään.

No eipä ryöstetty, mutta kyllä rikollisuuden läsnäolon huomasi lentostuertin varoitellessa, että olkaa varovaisia ja taksikuskin napsauttaessa ovet lukkoon lähtiessämme.

Favela Botafogo asunnon ikkunasta filmattuna

Olimme varanneet asunnon brasilialaisen kontaktimme Carlosin kautta. Hitaan rahansiirtymis liikenteen vuoksi vuokrarahamme ei ollut ehtinyt ajoissa perille ja Flamengossa sijaitseva kämppämme oli viikoksi vuokrattu muille. Onneksi väliaikaisratkaisu järjestyi Botafogoon. Kuisman saattamana tulimme hurjan taksikuskin ajamana mukavalle alueelle favelan viereen. Tässä vaiheessa Rioo tunteva voisi pysähtyä ja miettiä edellistä lausetta pari sekkaa. Mukava alue + favela vieressä ei kuulosta turvalliselta. Favela tarkoittaa slummia, joita Rion kukkuloille nousee tiheään. Ikkunasta katsottuna onhan se favela tuossa, mutta kuitenkin kaukana. Parin päivän päästä pitäisi päästä Flamengon asuntoon, jossa vuoteita olisi enemmän kuin yksi. Ekan yön Botafogossa nukuin kahden istuttavalla sohvalla. Kuisma nukkui riippumatossa ja Miia ja Mushka parisängyssä.

Mushkan (elefanttijalka koivuniemi) jalat olivat turvoksissa, muut ilmeisimmin selvisivät vain lennon aikaisilla oireilla ja totuttelu kuuman kosteaan ilmastoon voisi alkaa.

Kämpän suihkua testattua lähdettiin rannalle metrolla. Ensin menimme Ipanemalle, jostä kävellen Copacabanalle. Ipanemalla olisi kuulemma puhtaampi vesi uida. Merivesi maistui suolaisena suussa kun nautiskelimme korkein ääniefektein aalloista. Viimeksi olen meressä uinut alle 10 vuotiaana Kanarialla. Copacabanalla maistelimme ensimmäiset caipirinhat paikan päällä.

 Hauskaa oli huomata kuinka eksoottisia me valkoiset suomalaiset oltiin paikallisille. Niin miehet kuin naisetkin jäivät tuijottamaan vaaleita ihoja. Yksi vanhempi mies tuli juttelemaan kadulla ja ihasteli ääneen niin -kaunista vaaleaa- ihoani. Kaduilla huomasi muutenkin ihmisten ystävällisyyden vanhempien naisten tervehtiessä ventovierasta suomalaista ohi kulkiessaan.

Välillä oli tultava takaisin kämpille lepäilemään ja suihkuun. Taustalla pyöri tv:ssä laatuohjelma Big Brother Brasil...

Levon jälkeen lähdimme kohti Sambodromoa, jossa olisi tänään Vila Isabelin kulkuetreenit. Matkalla Saaran alueella meinasi tulla ahdistus ihmispaljoudesta. Pieni syöminen helpotti yleiseen - naama palanut, vatsassa kiertää, liian kuuma - ahdistukseen. Sambodromon näkeminen ei vielä auttanut siihen epätodelliseen oloon, että oikeasti olemme nyt samban mekassa. Samban lähtiessä soimaan alkoi se todellisuus valjeta. En osannut kuvitella kuinka paljon ihmisiä oli katsomossa hurraamassa ja katsomassa treenejä, kun kyseessä ei vielä ollut itse kisakulkue. Vila Isabelin comissaon koreografia näytti upealta. Aloilla oli hieno meininki. Laulu raikasi eikä kukaan todellakaan vain liikutellut huuliaan laulavinaan, kuten aloitteleva suomi sambista karnevaaleilla. Laulu tuli kovaa ja korkealta, suoraa sydämestä. Mites se bateria? No, aivan upeaa kuultavaa. Tippa linssissä vahtasin rocarin soittajia, toki muitakin ritmistoja. Kannatti kuvata videolle kun kamera pomppi rytmissä, kuvasta tuskin saa selvää. Päivä päätettiin hieman maltillisemmalla taksikyydillä. Huomenna olisi tarkoitus muuttaa. Hope so.

Sambodromon katsomoa